Haastoin itseni viime vuonna
mukaan lintuluuraukseen. Tammikuun 23. päivänä on aika aloittaa haaste
tammikuun osalta. Pakkasta on aamulla peräti 11 astetta. Olen pukeutunut kuin
Michelin-ukko: päässä keinokarvahattu, päällä untuvatakki ja –housut, jalassa
Sorelli-saappaat ja käsissä lapaset ja niiden päällä lämpimät hanskat.
Pakkasukkoa uhmaten sukellan kylmään aamuilmaan.
Pieneltä piharuokinnaltani
poimin heti muutaman lintulajin: tali- ja sinitiaisen, mustarastaan,
viherpeipon ja yhden urpiaisen. Kävelen kirkonpuiston läpi ja tarkkailen
erityisesti pystyyn kuollutta lehtikuusta, jonka kupeilta olen aiemmin löytänyt
mm. palokärjen, käpytikan ja puukiipijän. Tänään puu on linnuista tyhjä.
Katselen kirkon viereisellä ruokinnalla heiluvia varpusia ja tiaisia. Yksi
kuusitiainenkin keikkuu talipallolla. Ruokinnan takana koivun latvasta tavoitan
kiikareihini tiklin.
Mustarastasnaaras pöyhii maata yrittäen löytää syötävää lumen alta. |
Kävelen Kannelkylän läpi,
missä jokunen vuosi sitten törmäsin ikimuistettavasti taviokuurniin, noihin kauniisiin
ja eksoottisiin Lapin lintuihin. Nyt näen vain puita, joiden oksien alareunat
on syöty kuoresta paljaaksi. Etsin silmilläni mahdollista tikkaa. Kuulenkin
naksutusta, mutta se paljastuu oravan varoitusääneksi. Läheltä Mätäjokea löydän
ensimmäiset pikkuvarpuset. Niitä on parinkymmenen linnun parvi. Viisi
räkättirastasta lennähtää lähipuihin. Ne putoavat alas maahan. Maassa on sulia
kohtia. Ja sieltä räkätit yrittävät etsiä jotain ruokaa. Lycka till!
Polku ruokinnalle kulkee tunnelmallisen kuusikujan läpi. |
Tulen metsäruokinnallemme
Mätäjoen varteen. Ensi töikseni riisun yltäni yhden vaatekerran untuvatakin
alta ja riivin kypärämyssyn pois keinokarvahatun kätköistä. Liika on liikaa,
olen selvästi ylivarustautunut ja kävely on pukannut hien pintaan.
Ylivarustautuminen on seurausta vuodenvaihteen sairastelustani. Sairastin
influenssan ja olen sen jälkeen ollut kovin viluinen.
Istahdan retkijakkaralle,
kaivan eväät esiin ja alan murkinoida. Samalla seuraan ruokinnan vilkasta
elämää. Punatulkut ja viherpeipot ääntelevät lähipuissa. Peräti kuusi harakkaa
räkättää lähistöllä. Yksi uskaltautuu hakkaamaan ruokinnan rasvamakkaraa. Sitä
käy nakuttelemassa myös kaksi käpytikkaa, naaras ja koiras. Mustarastaita on
kymmenkunta kappaletta. Niillä on ikävä tapa istua ruokintapöntön kourulla ja
roiskia siemeniä alas maahan. Toisaalta maassa ruokailevat linnut saavat näin
täydennystä ruokapöytäänsä.
Ruokinnalla mustarastaat roiskivat siemeniä maahan. |
Maassa pomppii paljon väkeä: viherpeippoja,
peippoja ja järripeippoja. Löydän neljä peippoa, mutta järrejä on paljon
enemmän. Hetken aikaa joudun laskeskelemaan, jotta saan levottomalle parvelle
lukumääräarvion. Lopulta päädyn kuuteenkymmeneen järriin. Järrejä on tänä
talvena jäänyt paljon talvehtimaan, koska syksyllä moni pelto jäi puimatta
liiallisen kosteuden vuoksi.
Kartanonmetsässä törmään isoon
tiaisparveen. Puiden oksilla ja latvoissa käy vilkas kuhina, kun arviolta
kolmekymmenpäinen tiaisparvi etsii ravintoa. Saan kuikuilla kauan ylös puihin,
ennen kuin näen jotain tali- ja sinitiaisista poikkeavaa. Hetken luulen jo
näkeväni nykyisen superharvinaisuuden näillä seuduin eli hömötiaisen, mutta
lintu paljastuukin selvästi yleisemmäksi kuusitiaiseksi.
Kuvakulma niskanväsytysasennosta katsottuna. |
Perhana, näin suuri parvi, ja
vain kolmea eri lajia. En anna periksi, vaikka niska alkaa jo väsyä moisesta
ylöspäin kuikuilusta. Lopulta minut palkitaan kahdella puukiipijällä. Yritän
löytää vielä hippiäistä, mutta turhaan. Parempikuuloisella ornilla on
helpompaa. Hän voi vain kuulostella, kuuluuko puukiipijän sirahduksia tai
hippiäisen helinää. Minä, huonokuuloinen lintuharrastaja, joudun etsimään
kaikki korkeaääniset hihittäjät kiikareideni näkökenttään.
Kävelen syvemmälle metsään.
Vastaani tulee nainen kahden koiran kanssa. Koirat nauttivat lumessa
peuhaamisesta. Kotieläinten mentyä eteeni ilmestyy pieni vihreä lintu, joka kolibrimaisesti
pyrähtelee kuusenoksien kärjessä. Siinä minulla nyt sitten on hippiäinen. En
löydä linnulle ketään seuralaista. Outoa, erakkohippi. Löydän kuitenkin kymmenen
punatulkkua keskeltä metsää pienen pihlajan marjoja syömästä. Punaiset linnut
näyttävät postikorttimaisen kauniilta lumista metsää vasten.
Jäätyneen lammen rauhaa. |
Jäätyneen lammen jäällä pidän
toisen ruokatauon. Luminen metsä on kaunis ja hiljainen. Nautin hiljaisuudesta
hetken silmät kiinni. Kaikki on hyvin nyt. Kaikki on yksinkertaista ja selkeää.
Minulta ei puutu mitään. Minulla on tämä hiljaisuus, tämä tyhjyys, tämä
täyttävä ravitseva tyhjyys. Mieleeni putkahtaa yksinkertaisuuden ylistys,
Kirsti Simonsuuren runo ”Kevein matkatavaroin”:
Silloin kun tämän täyteyden
keskeltä
näen kaiken niin vähään
vähentyneen
koko päivän yhteen minuuttiin
matkalaukullisen yhteen
kirjaan
ja pitkän puheen yhteen sanaan
monet kaipaavat katseet yhteen
hymyyn
ja turhat valinnat vain
tarpeelliseen
on hyvin keveää, on kirkasta
enkä halua enää mitään
ja vain tuuli vaimeana lyö
laineita etäiseen rantaan.
No nyt ei laineita näy, lampi
on jäässä. Niin minäkin kohta, ellen jatka matkaani. Malminkartanon täyttömäen
juurella löydän viisi punatulkkua syömästä marjoja puista, joita en tunnista.
Vanha nainen junnaa mäkeä ylös, hitaasti mutta sitkeästi. Ohitan hänet ja
huikkaan: ”Meinaatkos kiivetä ylös asti?” Nainen vastaa: ”Katsotaan nyt, mikä
on päivän kunto.” Toivotan hänelle hyvät päivänjatkot.
Toisaalla metsässä törmään
jälleen pieneen punatulkkuparveen pihlajapuussa. Nämä ovat kauniita
ilmestyksiä, nämä pienet parvet keskellä metsää. Sen sijaan seuraava näkyni ei
ole kaunis: keski-ikäinen mies istumassa puunrungolla ja hörppimässä olutta
tölkistä. Miehellä on kassi mukanaan. Siellä on ilmeisesti lisää juomaa. Mies
painaa katseensa maahan, kun ohitan hänet.
Miesparka, mikä elämäntilanne
saa hänet tulemaan tänne lumiseen metsään yksinään hörppimään olutta? Ehkäpä
hän kaipaa rauhaa. Rauhallisia ovat myös Arentikujan sulassa uivat sinisorsat: 14
koirasta ja 13 naarasta, melkein tasaparit.
Avantouimarit! |
Kartanonhaan reunametsässä
ihmettelen lintujen paljoutta. Puiden latvoissa pyörii kymmeniä tiaisia ja
alempana joukoittain mustarastaita. Tali- ja sinitiaisia lasken parikymmentä
kumpaakin ja mustarastaita yhtä paljon. Lintujen kokoontuminen yhteen paikkaan
saa selityksensä, kun löydän minulle ennestään tuntemattoman ruokinnan.
Erityisesti minua ilahduttavat ne 14 keltasirkkua, jotka valaisevat tätä
ruokintaa keltaisella olemuksellaan. Järripeippojakin löytyy kolmen linnun
verran.
Mätäojan suuntaisesti kulkee
voimalinja. Voimalinjan tolppien ja sähkölankojen päällä istuu usein
lintuparvia. Niin nytkin, kun parinkymmenen variksen parvi on asettunut yhdelle
tolpalle tähystelemään. Tähystelen koko voimalinjan läpi ja löydän Kehä I:n
suunnalla sähkötolpan päästä yksinäisen istuskelijan. Yksinäisen istuma-asento
on kovin pysty. Yksinäinen paljastaa kiikaroijalle salaisuutensa: tuijotan
kanahaukan ylvästä profiilia. Ajattelen mennä lähemmäksi tutkimaan, onko lintu
nuori vai vanha, mutta ennen kuin ennätän kovinkaan lähelle, lintu lentää pois.
Aurinkokallion metsikössä kiipeän kallion päälle. Hengitykseni höyryää. Seison kalliolla ja mieleni seisahtuu.
Punatulkku viheltää. Kauempaa kuuluu nakuttelua. Löydän kaksi nakuttelijaa: koiras- ja naaraskäpytikan.
Melkein seitsemän tunnin retken jälkeen saavun melko väsyneenä kotiin. Pakkanen on lauhtunut jo viiteen asteeseen. Piharuokinnalla häärii yksi urpiainen, lieneekö sama kuin aamulla.
Minä olen tässä
missä taivas ja maa
yhtyvät
ja
parhaimmillani
kun olen tyhjä kanava
ruoko johon puhalletaan
alan soida
ja
maailma laulaa
kanssani
ilosta
Melkein seitsemän tunnin retken jälkeen saavun melko väsyneenä kotiin. Pakkanen on lauhtunut jo viiteen asteeseen. Piharuokinnalla häärii yksi urpiainen, lieneekö sama kuin aamulla.
Retken loppusaldo on 22
lintulajia ja yksi nisäkäslaji. Tänä vuonna seurailen erityisesti tikkoja,
joita tänään tupsahti eteeni kuuden käpytikan verran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti